Harva uskaltaa sanoa sitä ääneen, mutta suomalaisen iskelmämusiikin historiassa kulkee samaan aikaan kaksi juonta: kansallinen melankolia ja salattu erotiikka. Kun tanssilavan valoissa soi valssi, joku miettii kenen kanssa menee kotiin. Ei pelkästään kenen kanssa tanssii.
Kaikki eivät huomaa, mutta erotiikka iskelmämusiikissa ei ole pelkkää kaksimielistä sanaleikkiä. Kuuntele vaikkapa Katri Helenan varhaisia kappaleita – siellä, viattomien runojen keskellä, vilahtaa sävyjä jotka herättävät paljon enemmän kuin pelkkää kaihoa.
Ja kuka muistaa Eino Grönin tavan venyttää sanoja? Se ei ollut vain laulutekniikkaa. Kun hän lauloi “Sä kuulut päivään jokaiseen”, hänen äänensä antoi rivien väliin pehmeyttä, joka tuntui intiimiltä kosketukselta.
Olen itse ollut pienessä Etelä-Pohjanmaan tanssipaikassa, jossa orkesteri soitti Juha Tapion “Kaksi puuta”. Hitaassa valssissa ei ollut mitään varsinaisesti eroottista, mutta katsomalla tanssijoita ymmärsi, miten biisi toimi: käsi liukui vyötärölle, askel venyi lähemmäs kuin tarvitsisi. Sanoja ei tarvittu. Iskelmä teki työn.
Ja sitten taas joku, ehkä humalassa mutta rohkeana, tilasi Eppu Normaalin version “Murheellisten laulujen maasta”. Vaikka ei puhtaasti iskelmä, sekin sulautui tanssilavan säännöttömään sääntökirjaan. Siinä oli erotiikkaa kapinan muodossa.
Iskelmämusiikki on outo eläin. Sen sanat ovat usein siveitä, mutta sävelkulku tekee työn puolesta. Ajattele niitä mollivoittoisia kertosäkeitä, jotka lupaavat lohtua – ja lohdun kautta jotain enemmän.
Tämä on sitä arjen erotiikkaa, joka ei tarvitse suoria sanoja.
On helppo nauraa menneiden vuosikymmenten sanoituksille, mutta siellä piilee koodi. Esimerkiksi 70-luvun iskelmissä “aurinko” ei aina ollut pelkkä aurinko. Se saattoi olla peitekuva lämmölle, joka syntyy toisen ihmisen läheisyydessä. Kuuntelin kerran vanhan c-kasetin, jossa Paula Koivuniemen ääni kohosi kirkkaana, ja tunsin kuinka rivien välissä kulki kokonainen hiljainen romanssi.
Miksi erotiikka nousee pintaan juuri tässä lajissa eikä vaikkapa rockissa? Ehkä siksi, että iskelmämusiikki on aina ollut kansanläheinen – se on soinut kyläjuhlissa, pubeissa, televisiossa. Kun sama laulu tavoittaa sekä mummon että hänen tyttärentyttärensä, sen täytyy puhua usealla tasolla. Iskelmä toimii kuin kaksikerroksinen kakku: päältä makea, sisältä tulinen.
Jos seuraavan kerran kuulet radiossa vanhan iskelmän, kokeile kuunnella eri korvilla. Älä etsi pelkkää tarinaa menetetystä rakkaudesta. Kuuntele äänenpainoja, taukoja, pientä hengitystä sanojen välissä. Siellä, siinä hiljaisessa hetkessä, asuu erotiikka joka on yhtä suomalaista kuin juhannuksen sääarvaukset.